Melankolinen klisee

Kuva viime kesätä Porvoon reissultammme

Saanko kirjoittaa vuodatuspostauksen täynnä kliseisiä lauseita ja kulutettuja ajatuksia höystettynä pienellä melankolisella twistillä? 

Minä en tykkää negatiivisista tunteista, en tarvitse niitä, enkä suo niitä elämääni. Pelkään niitä jonkin verran, sillä ne tuntuu yleensä siltä, että maailma ympärillä kaatuu ja useammiten se on täysin aiheetonta. 

Täysin harmiton ja jopa kiva päivä ei nähtävästi aina riitä positiivisuuden aiheeksi. Negatiiviset ajatukset tuntuvat aina löytävän jonkun pikkuruisen porsaanreiän muuten suhteellisen positiivisessa päässäni ja valtavat sen sitten minuuteissa kokonaan, niin että unohdan kaiken hyvän ympärilläni. Muutama väärä lause, liian vähäinen ruokamäärä päivälle, ällöttävä sateinen sää ja muutama shamppanjalasillinen yhdessä onnistuivat pilaamaan muuten onnistuneen päivän täysin? 

Vai olenko kenties yksinkertaisesti niin väsynyt kaikkeen menoon ja tapahtumaan ympärilläni, että pienten epämääräisten ja epäolennaisten yhteensattumien lyöttäytyminen yhteen saa minut pois tolaltani? Koska muutama shamppanjalasihan ei tunnetusti voi aiheuttaa negatiivista olotilaa. Pikemmiten sen pitäisi toimia toisinpäin.

Onko ok olla hetken surullinen, vaikkei surulle olisikaan yhtään aihetta ja elämä olisi täysin kunnossa?

Kuuma suihku ja huoneen täyttämä höyry aikaansaavat ajatusten vyöryn ja aiheuttavat pakottavan tarpeen mennä lapsen lepoasentoon. Antaa veden valua, ajatusten virtaa ja vaan sallia itselleen hetken lepoa. Eikö ollutkin kliseinen lause? Oh well.

En ole omasta mielestäni niin kiireinen saatikka produktiivinen ihminen, että tarvitsisin paljon lepoa ja taukoja. Olen ihminen, joka käy keskivertotyöpaikalla, opiskelee keskivertokoulussa, saa siellä keskivertonumeroita, pukeutuu keskivertotavalla jne. Olen keskivertoihminen, joka ei haluaisi olla keskivertoihminen, mutta ei tee mitään kummempaa sen eteen. En ole ikinä ollut sujut tämä keskivertoisuuden kanssa tosin. Saako nykymaailmassa edes olla keskiverto? Tuntuu, että pitää olla ainakin vähän parempi kuin keskiverto selviäkseen ja ehkä jopa menestyäkseen tässä elämässä? Keskiverto ei enää riitä. Kaikki tuntuvat olevan jollakin tavalla erikoisia. Mitä sitten jos ei tunne olevansa erikoinen eikä tykkää siitä? 

Tänään päätin sallia itselleni pienen määrän negatiivisuutta. Tiedän, ettei se ole vakavaa. Se on täysin normaalia ja kuuluu täysin normaalin ihmisen elämään. Negatiivisten ajatusten purettua mieli saa taas tilaa positiivisille ajatuksille. (Ja ehkä uunikanalla illallisen muodossa on myös vaikutusta asiaan)