Kello lähestyy puoliyötä. Pyörin sängyssä ajatusten ympäröimänä miettien elämän tärkeitä kysymyksiä. Olen ollut viime aikoina vähän alakuuloinen, en tosin ala syyttämään enää syys-/talvi-/mikäliemasennusta. Olen antanut ikävien ajatusten vallata mieleni, ja ne eivät sieltä helposti katoa, kun ne kerran päästää sisään.
Olen aina pysynyt sillä linjalla, että se, joka ei tiedä, nukkuu paremmin. Tai no, se tuli/tulee iän ja elämänkokemuksen lisääntymisen myötä. Joskus valitsen tietoisesti epätietoisuuden ja sillä tavalla pakenen todellisuutta sisäiseen hattaramaailmaani. Siellä ei ole sotia, sairauksia, kuolemia tai muuta ikävää. Pystyn, siis, ihan hyvin elämään ilman, että seuraan kaikkia maailman tapahtumia medioista. Vältän myös parhaani mukaan kaikki kauhu-/tappo-/väkivalta-/liian psyykkiset elokuvat. En edes sen takia, että minua pelottaisi zombit tai vamppyyrit ( tai keitä niissä leffoissa nyt yleensä on)vaan koska se pistää erittäin surulliseksi. En saa yhtään mitään irti sellaisesta elokuvasta, sen sijaan vajoan syvälle masentavien ajatusten maailmaan.
Toki, siinä on se huono puoli, että on pihalla kaikesta menellään olevasta ja joutuu joskus jopa tyhmiin tilanteisiin/keskusteluihin, jolloin joku saattaa kysyä "minkä kiven alla olet elänyt?". Tiedustan täysin, että tämä ei ole se oikea tapa, pakenemalla ei pitkälle pääse, ja joskus täytyy kohdata todellisuus.
No, viime aikoina olen ruvennut kiinnittänään tietoisesti enemmän huomiota ympärillä olevaan maailmaan ja päädyin kasvokkain pelkojeni kanssa. Tulee mieleen se, mitä usein kuulee lapsena suurimmaksi osaksi aikuisten suusta "maailma on epäreilu, eikä kukaan väittänytkään että on helppoa". En puhu nyt omasta elämästäni tällä hetkellä, vaan ylipäätään siitä tunteesta, kun käsittää todellisuuden kaikesta, mitä maailmalla tapahtuu ja alkaa miettiä sitä liian syvällisesti.
Pelko, siitähän se kaikki tulee. Olen nyt ensimmäisen kerran saanut kokea omalla kohdallani sen, että pelko on sellainen tunne, että jos sen päästää sisään, se ei sieltä lähde ihan noin vaan. Ja sen kanssa pitää taistella.
Mekein tunti sitte pyöriessäni sängyssä ja yrittäessäni nukahtaa päätin avata Bloglovinin ja lukea muutaman blogikirjoituksen, saadakseen hölmöt ajatukset sivuun. Toisten blogien lukeminen antaa minulle paljon. Paitsi, että saan inspiraatiota, ideoita, vinkkejä ja tietoa, saan hyvää oloa, katsomalla toisten ihmisten onnistumisia, menestystä, matkustelua jne. Se saa minut haaveilemaan, ja haaveet ovat alkua tavoitteille ja kehitykselle. On niin montaa kiinnostavaa ihmistä, jotka innostavat joka päivä toisia omilla teoillaan, kiitos niille siitä:)
Tänään huomiotani kiinnitti Viva Luxury - Annabellen kirjoituksen otsikko "Life is a beautiful ride". Ja siinä se kolahti. Ikään kuin heräsin horroksesta, johon olen vaipunut viime aikoina. Yhtäkkiä rupesin ihmettelemään, miten ihmeessä sain itseäni noin negatiiviseksi, pelokkaaksi ja vainoharhaiseksi?? En ole ikinä ollut taipuvainen mihinkään tälläiseen negatiivisuuteen. Olen tottakai joskus surullinen, ja joskus pelkään, ja joskus mietin asioita vähän syvemmin, mutta ei tällä tasolla, en ole ikinä antanut ikävien ajatusten päästää niin pitkälle, että ne alkaisivat todella häiritsemään. Mutta kai se oli pakko murtaa jonkinlainen sisäinen seinä, päästää pelot vallalleen, jotta pystyisi sitten taas hengittämään ja nauttimaan elämästä:) Muistin taas sen, että tosiaan, Life is Beautiful ja elämästä pitää nauttia. Ymmärsin myös sen, että negatiivisuus vetää enemmän negatiivisuutta puoleensa, ja tämän noidankehän pystyy katkaisemaan vaan positiivisuudella, eli muuttamalla ajattelutapaansa ja suhtautumisensa elämään. Niin kliseeltä kuin tämä kuulostaakin, se on yksinkertaisesti näin:) Joten seuraavan kerran kun minulla (tai sinulla) iskee tämäntapainen ahdistus, pyyhkäisen sen pois ajattelemalla kaikkea hyvää, mitä minulle on suotu, mitä olen saavuttanut ja mitä hyvää tulee olemaan vielä:) Hyvää viikonloppua kaikille! :))
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti