Tyyliä etsimässä

Tyylikriisi. Minulla on nyt meneillään sisäinen ristiita. Ja se saa minut hulluksi! Ja tämä kyseinen ristiriita on niin ristiriitainen, että en edes osaa esittää sitä tänne oikeissa sanoissa. 

Rakastan muotia yli kaiken, seuraan päivittäin kymmeniä muotiblogeja, selaan Pinterestin ja Instagrammin kuvia tuntikausiin, käyn vaatekauppojen nettisivuilla (ja muutenkin vaatekaupoissa) melkein päivittäin, luen lehtiä ja kaikesta siitä saan niin paljon inspiraatiota ja ideoita, joita tekee mieli toteuttaa heti. Ongelma on siinä, että sen kaiken keskellä menetin minun tyylin. Tai sitten en ikinä löytänytkään sitä. Olen aina käynyt sisäisiä taisteluja mielessäni pukeutumisen suhteen, välillä on tehnyt mieli pukeutua naisellisesti, välillä sporttisesti, välillä tuli joitakin hipsterityylin vivahteita jne. Ja en oikein tiennyt ikinä mihin minä kuulun, mikä on minun tyylini. Kaikesta eniten kuitenkin vihaan tylsää ja tavallista pukeutumista. Ja siinä on ristiriita, sillä en ole aikaisemmin ikinä uskaltanut pukeutua rohkeasti ja näyttää erilaiselta. Pukeutumistyylini on nimenomaan tavallinen. Sama kuin miljoonilla muilla tavallisilla ihmisillä. Valitsen aina sen tutun ja turvallisen vaihtoehdon ja huomaan vasta sen jälkeen, kuinka minunlainen ja jotenkin tylsä kyseinen vaatekappale on. 

Toisaalta tykkään pelkistetystä tyylistä, yksivärisistä vaatteista, joita on helppo yhdistää kaikkeen sekä tavallisista linjoista ja leikkauksista. En oikein ole ekstravagantin ja kovin erikoisten näköisten vaatteiden ystävä. Koska less is more. En myöskään suosi yhtäan ristiriitoja pukeutumisessa. Muistan, kuinka järkyttynyt olin, kun kaduilla alkoi näkyä bleisereitä yhdistettynä lenkkareihin. Mielestäni se oli niin epäsopivaa ja hirveän näköistä juuri sen ristiriidan takia. Koska minun päässäni bleiserit sopivat vain ja ainoastaan korkokenkien, maksimissaan balleriinojen kanssa. Naisellinen bleiseri, naiselliset kengät, niin se menee. Nyt se tosin on jopa minun silmissäni ihan normaalia, ja usein sitä näkeekin: bleiseri ja conversit.

Ihailen Gossip Girl:istä tutun Blair Waldorf:in (jota olen useasti maininnut täällä blogin puolella) tyyliä, se on esikuvani. Haluasin kopioida koko hänen vaatekaappinsa sisällön itselleni. Kaikki, mitä hänellä on päällään on täydellisesti yhteensopivaa, naisellista, huoliteltua, eleganssia, sopivasti klassista, mutta silti muodikasta ja kontrastista. Toinen esikuva pukeutumisessa on Audrey Hepburn. Haluaisin ehdottomasti elää hänen ajassaan ja pukeutua joka päivä hienoihin mustiin mekkoihin, ja hattuihin, ja helmiin, ja korkokenkiin. Myös Miranda Kerrin huoleton ja tyttömäinen, mutta silti aina tyylikäs tapa pukeutumisessa on lähellä minun ymmärryksiäni tyylistä. 

Valitettavasti, vaikka kuinka haluaisin käyttää kauniita mekkoja, hameita ja korkokenkiä, joita minullakin riittää, täytyy tunnustaa, että en voisi kuvitella itseäni semmosessa Blair Waldorf tyylisessä mekossa tai hameessa koulussa. Vaatevalintakysymyksessä on aina mukana ympäristö, menot sinä päivänä sekä varsinkin Suomessa sääolosuhteet. Tulenko olemaan paljon liikkeellä tänään? Menenkö töihin? Haluanko erottua pukeutumisellani koulussa? Sataako ulkona vettä tai lunta? Kaikki nämä vaikuttaa siihen, mitä laitan päälle. Töihin pitää laittaa mukavat kengät, jos ulkona on kylmä, pitää laittaa tietynlainen takki, ja sitten takkiin pitää miettiä sopivat kengät jne. On se helppoa kesällä, kun on yhdet nudet ja yhdet mustat balleriinat, jotka sopivat aina kaikkeen ja joita voisi periatteessa käyttää koko kesän. Sitten vaan laitetaan yksi mekko päälle, balleriinat, ja ehkä pari korua ja voila, onnistunut asu. Mutta, mitäs minä siitä rupean selittämään, kun kaikki sen tietävät muutenkin. 

Viime lauantaina illalla, olin menossa poikaystäväni luo, ja yrittäessäni päättää, mitä laittaisin päälle, mielessäni pyöri edellämainitut kysymykset ja kaikenlaiset muotiasukuvat. Asun valitsemiseen meni puolitoistatuntia, joista suurin osa meni siihen, että tuijotin vaatekaappia ja sen sisältöä ilman minkäänlaista toimintoa. Puolitoistatuntia! Minulla ei ikinä mene niin paljon aikaa näin helppoon asiaan. Lopulta ärsyynnyin niin paljon siitä, kun en osannut päättää yhtään mitään, että luovutin täysin pukeutumisen suhteen. Päälle päätyi lenkkarit ja yli-iso muodoton villapaita leggingsien kanssa. Kruunasin asun klassisella mustalla villakangastakilla. Siitä tuli yksi epäonnistuimmista asuista ikinä, no onneksi lenkkarit ja villakangastakit ovat näkyneet aika paljonkin katumuodissa viime aikoina, voin ajatella, että yritin kopioida fashionistoja tiedostamatta sitä. Tälläisessä kombinaatiossa olenkin liikkunut nyt 4 päivää, sillä en vieläkään ole löytänyt kadonnutta tyyliäni. If someone sees it bring it back to me, please :) 

Dreaming and believing

Edellisessä pohdintapostauksessa kirjoitin elämän suhdanteista ja pohdin sitä, että elämä koostuu mustista ja valkoisista raidoista. Kirjoittaessa silloista postausta olin mielessäni siinä mustan raidan elämän vaiheessa. Tai, no edelleenkään, ihan mustaksihan sitä ei voi kutsua, mutta sanotaan vaikka, että aika harmaata se oli, ainakin ajatus- ja tunnetasolla. Nyt se taisi kääntyä ja ollaan vähän valoisammassa paikassa :)

Itse asiassa, olen tällä hetkellä erittäin hyvässä vaiheessa, sillä tänään taas vahvistui entisestään yksi suurimmista uskomuksistani/elämänmottostani (en oikein tiedä, miten sitä kutsuisin). Olen aina ollut sitä mieltä, että jos jotakin asiaa halua todella paljon, niin se kyllä tapahtuu jossain vaiheessa. Ei heti, eikä välttämättä ihan täysin haluamallasi tavalla, mutta se tapahtuu. Saattaa tapahtua usein sen jälkeen, kun olet lakannut ajattelemasta sitä aktiivisesti, mutta se on silti jossakin aivojen syvyyksissä alintajuntatasolla ja se tapahtuu, silloin, kun sen aika koittaa. 

Näin minulle kävi tänään. Tai oikeastaan eilen, mutta tänään se vahvistui. Minun unelmani (yksi niistä monesta)  kävi toteen. Ihan odottomattomasti, silloin kun jo hautasin sen mielessäni, se vaan tapahtui. Minulla on pitkään ollut unelma, yksi asia, jota halusin palaavasti kokeilla. Ja tänään sain siihen mahdollisuuden. Olen tällä hetkellä sellaisessa epävarmassa mielentilassa että, haluaisin vain hyppiä paikalla ja kertoa kaikille siitä, mutta en kuitenkaan, koska pelkään että se heti katoaa kuin saippuakupla, jos sen sanoo ääneen. Toisin sanoen, koska se asia ei ole vielä tapahtunut, mutta tiedän jo, että se varmasti tulee tapahtumaan, pelkään jos alan puhumaan siitä, niin jotakin käy ja se ei tapahdukkaan. Tämä on pieni ja merkitsemätön asia maailmalle, eivätkä kaikki varmaan jakaisi iloani tästä aiheesta, mutta se on erittäin suuri asia minulle henkilökohtaisesti. Joten sisäinen mielitilani tällä hetkellä on lapsellisen onnellinen, mutta se ei näy päällekkäin (mikä on harvinaista minulle, sillä olen tunnetusti huono pitämään pokerfacea ja semmosta "mitään erityistä ei ole tapahtunut" - ilmettä). Tämä on aika uutta, yleensä jos minulle tapahtuu jotakin mahtavaa, niin kaikki tietää siitä, se pitää heti ilmoittaa poikaystävälle, kavereille, vanhemmille, isovanhemmille ja ehkä vielä sosiaaliseen mediaan täydellisen tyydytyksen tunteen saavuttamiseksi

. Mutta nyt on toisin päin, mikä näyttää sen, että tämä asia on oikeasti tärkeä minulle. Niin tärkeä, että en voi vieläkään täysin uskoa, että se oikeasti on tapahtumassa minulle. Tuntuu koko ajan siltä, että kohta joku sanoo, että se oli iso vitsi. 

Äitini on aina sanonut minulle, että aina pitää unelmoida. No, neuvo ei itsessään ole mitenkään uusi ja silmiä avaava, mutta siinä on pieni kikka. Ja se on siinä, että pitää kuvitella sen tilanteen juuri niin kuin sinä sen haluat tapahtuvan. Ja sitä pitää myös oikeasti haluta niin paljon, että se jää alitajuntaan. Välillähän siinä käy niin, että unelma käy toteeksi siinä vaiheessa, kun olet jo lakannut unelmoimasta siitä. Minä luulen, että ne asiat, joita lakkaa haluamaan aktiivisesti (eli ei mieti tietoisesti joka päivä) eivät häviä oikeasti mielestämme, vaan ne jää taka-alalle ja sitten jossain vaiheessa, kun luulee, että on päässyt yli, ne toteutuu. En tiedä onko tässä nyt mitään järkeä, kun en oikein osaa selittää ajatuksiani tästä selkeästi. Mutta se menee vähän samalla kaavalla kuin se, kun sanotaan, että rakkaus tulee silloin, kun sitä vähiten odottaa ja haluaa, ja neuvotaan, että ei kannata tietoisesti etsiä rakkautta ja keskittyä täysin siihen. (Does it make any sence?)

Kesällä Rhodoksen matkallani aloin lukemaan yhtä kirjaa, jonka nimi oli The secret, ja kirjoittaja Rhonda Byrne. Olen kuullut kyseisestä kirjasta paljon ja ajattelin lukea sen. Kirja antaa elämänohjeita ja olevinaan paljastaa ison salaisuuden onnellisuudesta. Yleensä suhtaudun erityisen skeptisesti kaikkiin elämänohjekirjoihin, sillä en ole ikinä nähnyt niissä mitään uutta, aina sitä itsestäänselvyyksien jauhaamista uusin sanoin. En aio, kuitenkaan, yleistää, että ne kaikki on todellakin semmosia, koska en ehkä ole lukenut oikeita kirjoja. Tämä kirja nyt sattui, kuitenkin olemaan äidin e-book readersissä, jonka otin mukaan matkaan, joten päädyin sitten lukemaan. Luin noin 50 sivua, sen jälkeen kyllästyin, koska kirja toisti itsensä koko ajan, samaa ideaa jauhettiin moneen kertaan läpi, joten en lukenut kirjasta enempää. Mutta ne arvioltaan 50 sivua joita luin, saivat täyden huomioni ja arvostukseni.

Kirjan salaisuus, tai pikemminkin se onnellisen elämän salaisuus piilee kirjan mukaan meidän ajattelutavassamme. Pääpointtina oli se, että silloin kuin ihminen ajattelee, niin maailmankaikkeus vastaanottaa ajatuksen ja heijastaa sen takaisin. Onpas vaikeasti sanottu. Yritän selittää tämän jotenkuten, mutta kirjan lukeminen on se parempi vaihtoehto, jos on kiinnostunut aiheesta. No mutta, takaisin siihen ajatukseen. Kun ihminen miettii negatiivisesti, maailmankaikkeus lähettää sen negatiivisuuden takaisin, ikään kuin heijastaa. Oletetaan, että minä unelmoin tilaavasta, valoisasta ja modernisesta talosta Californiassa meren rannalla. Jos katson sen kuvaa ja mietin niin, että "Haluaisin tämän niin paljon, mutta minulla ei tule ikinä olemaan varaa siihen, eikä se ole muutenkaan realistista, joten lopetetaan tämä nyt tähän", ja sillä tavalla keskityn enemmän siihen negatiivisuuten ja siihen, että en kuitenkaan tule saamaan tätä, niin se kirjassa mainittu maailmankaikkeus lähettää sen negatiivisuuden takaisin. Sen sijaan, jos pidän sitä taloa edes vähän realistisena, ja uskon oikeasti sisällä päässäni/sydämessäni, että tulen, kyllä saamaan sen elämässäni, niin se on positiivistä ajattelua, joka tulee minulle takaisin. En ole edelleenkään varma, että tämä kuulostaa yhtään järkevältä minun sanoillani, mutta kirjassa se oli erittäin uskottavaa ja aika järkevääkin. Joten, kirjan sanonta siis on, se perus klishe "ajattele positiivisesti", mutta vaikka se onkin klishe, eikä kukaan jaksa ottaa vastaan sellaisia neuvoja, niin se on sen takia, koska me saatetaan ymmärtää se neuvo väärin, tai pikemminkin ei ymmärretä täysin. Minusta tuntuu, että ymmärsin ajatuksen ja olen vahvasti sillä kannalla, että aina kannattaa haluta jotakin, unelmoida ja kaikesta tärkeintä kuvitella sen asian tapahtuvan sinulle. 

En kirjoittanut tätä postausta sen takia, että halusin esittää taas yhden itsestäänselvyyden "usko unelmiisi" täällä, joka ei auttaisi ketään. Asia on niin, että se on itsestäänselvyys vain silloin, kun sitä ajattelee suppeasti eikä ymmärrä kokonaan. Siinä vaiheessa, kun sen viihdoinkin tajuaa, se alkaa tuntua oikealta. Joten suosittelen lukemaan kirjan, jos vähänkin mietityttää, siinä osataan selittää asian selkeästi ja uskottavasti. Tai sitten vain puhtaasti yrittää uskoa ja unelmoida koko ajan. Ja ei unohdeta positiivista suhtautumista! :)