Tänään on niin harvinaisen tylsä ja tavallinen päivä, ettei siitä kannata edes mainita missään tälläisessä blogikirjoituksessa. Jostain syystä juuri tänään pääni on täynnä ajatuksia, joten tästä nyt tulee pohdiskeleva kirjoitus. Ei ole pitkään aikaan ollut oikeanlaista fiilistä, eikä ajatuksiakaan, joita tekisi mieli tänne purkaa, no nyt tänään sitten alkoi niin kipeästi tehdä mieli päivittää blogiani ajatuksilla, että tässä tulee varsinaisen pitkähkö teksti.
Kaikki alkoi siitä, että koulussa osallistuin kokoukseen, jossa käsiteltiin kevään kouluprojektia, jonka olen ryhmäni kanssa työstänyt koko kevään ajan. Kokous oli siis tilaisuus, jossa opettajat antoivat palautetta opiskelijoille. Ei siinä ollut mitään erityistä, paitsi että vihaan kaikenlaisia palautteita. Tai, no en kaikkia, kyllä, olen sitä mieltä, että rakentavaa palautetta kannattaa antaa ja on hyvä saada sitä itsekin, ilman sitähän ei kehittyminen eteenpäin onnistu. Ymmärrän, siis, kaikki teoreettinen tausta-ajattelu sille, miksi palautteita on olemassa ja ne ovat hyviä asioita. Mutta on se minusta ihan turhaa, että pakotetaan antamaan palautetta jokaikisesta asiasta. Valitettavasti koulut rakastaa sitä. Syy siihen, etten tykkää palautteista on aika yksinkertainen, en vaan aina keksi niihin mitään järkevää ja rakenteellista sanottavaa. On monia asioita, joista olen jotain mieltä ja minulla on niihin mielipide, jonka joskus esitänkin. Muttei kaikkiin. Ei jokaiseen kurssiin, ei jokaiseen kurssityöhön, eikä jokaiseen ihmiseen. On monia eaimerkkejä siitä, etten tiedä mitä sanoa/kirjoittaa, joten kirjoitan ympäripyöreätä, itsestäänselvää ja tylsää tekstiä kuten "oli erittäin kiinnostavaa" ja "kyllä, olen oppinut erittäin paljon uusia asioita tästä kurssista, joita tulen varmasti soveltamaan tulevassa elämässäni". Ja sitten ne opettajat/oppilaat lukevat sen (ja miljoona muuta samanlaista palautetta), eivätkä saa siitä mitään hyödyllistä. Kuka sitä tarvitsee?
Silloin, kun olen oikeasti jotain vahvaa mieltä jostain, annan mielelläni palautetta, varsinkin positiivista. Silloin kirjoitan/sanon sen itse, ilman kenenkään pyyntöä. Vähän vaikeampi on sitten negatiivinen palaute. Pari viikkoa sitten oli juuri sellainen esimerkki, jossa ryhmä opiskelijoita esitti oman esityksensä toisen ryhmän edessä ja piti kirjoittaa heille palaute. Ennen sitä, opettaja ilmoitti, että palautteen tarkoitus on kannustaa ja tehdä esityksestä ja esittäjistä vielä parempia. Eli antakaa rakenteellista palautetta. Esityksen päätettyä huomasin, etten pitänytkään monesta asiasta siinä. Rupesin sitten siinä miettimään, miten annan rakenteellisen palautteen, ja onnistuihan se, keräsin yhteen kaikki positiiviset kohdat, jotka esityksestä jäivät ja kirjoitin kannustavasti ja varovasti virheistä (mielestäni). Mutta sitä kirjoitellessa oli koko ajan sellainen tunne, etten sano kaikkea, mitä haluan sanoa, ei ne esittäjät saa minun palautteestani mitään hyödyllistä, koska se on taas sitä pyöristettyä ja kaunisteltua tekstiä, jota kukaan ei tarvitse. Tänään palautetilaisuudessa tuli samanlainen olo, ku opettajat kysyivät koko ajan ikuisia kysymyksiä "pidittekö projektista?mikä oli mielenkiintoisinta?missä olisi parantamista?mitä mieltä olette siitä entä tästä asiasta?millainen mieli jäi?" Osasin, kyllä, vastata näihin kysymyksiin, mutta en voinut sanoa kaikkea, mitä ajattelen, koska oli koko ajan sellainen tunne, etteivät ne halua kuulla sitä. Yhden kerran sanoin, mitä mieltä olin oikeasti koko jutusta ja siitä, ettei se oikein ollut minun juttu, mutta heti sen sanottua tajusin, ettei olisi pitänyt sanoa. Opettajien ilmeistä huomasi, etteivät he olleet erittäin tyytyväisiä. Pitääkö palautetilaisuuksissa aina puhua tekohymyilevästi ja sanoa sitä, mitä ei välttämättä edes aina tarkoita? Koska opettajatkin tekevät niin. Tietenkin he huomattavat virheistä, antavat vinkkejä, mutta kaunistelevat sitä niin paljon, ikään kuin me kuollaan siitä, että he sanovat "tässä teitte väärin".
En edes tiedä, miksikirjoitin niin pitkän litanian palautteista, kai minulla oli sittenkin paljon enemmän sanottavaa niistä kuin mitä olin ajatellut. En ole ikinä ollut suora ihminen, yritän aina itsekin vähän kaunistella tai olla puhumatta, jos tiedän ettei se miellytä toista. Mulle on myös usein jopa huomautettu,että olen liian epävarma, epäsuora, liian diplomaattinen, en uskalla sanoa ääneen sitä, mitä ajattelen. Mutta tänään se jotenkin rupesi erityisesti vaivaamaan ja häiritsemään muissa ihmisissä (varsinkin opettajissa). En sano, että haluan natsiopettajan, joka vaan osoittaa virheitä jne, mutta ei toi myöskään ole hauskaa, tuntuu vaan niin turhalta ja aikaavievältä, kun tiedät, että et tule kuulemaan mitään uutta, aina vain samoja yleisiä asioita, jotka eivät auta sinua missään, ei edes hyvän omatunnon saamisessa.
