Viime aikoina päähäni on noussut muutama hassu ajatus. Elänkö täysin? Mitä haluan elämältäni? Minkä takia teen asioita, joita teen? Miten saan elämästä enemmän irti? Tulin siihen lopputulokseen, etten elä täysin, enkä ota elämästä irti läheskään kaikkea, mitä se voisi minulle tarjota. Yhden asian tiedän varmasti, sen saa, mitä pyytää. Ja se on ihan totta. Elämä tarjoaa ihmiselle juuri niin paljon, kun hän uskaltaa pyytää, sen verran, kuin se unelmoi. Lähiaikoina oonkin tajunnut sen, mikä mua estää. Olen pidättyväinen luonnostaan, en ole aikaisemmin nähnyt sitä puolta itsessäni. Olen usein tuntenut, etten tee jotain asiaa täysin, en omistaudu sille koko olemuksellani. Voisin olla erittäin esimerkiksi hyvä koulussa, mutta sen sijaan olen siinä jossain keskiverto-opiskelijan rajoilla, koska en paneudu kouluhommiin täysillä. Minulla ei monessa asiassa riitä kilpailuhenkeä, itse asiassa se puuttuu kokonaan. En ajattele, että haluan saada parhaan mahdollisimman arvosanan, ajattelen suoraan, että minulle kelpaa se keskiverto. Ja siinähän se ongelma on, se ajatus kanavoituu siihen, että tyydyn vähempäänkin. Koulu nyt on vain yksi asia, oikeastaan on paljon suurempiakin asioita elämässäni, joissa tunnen, että siitä voisi saada enemmän, jos sen tarpeeksi haluaisi.
Se on itse asiassa aika jännää ja ristiriitoista, että olen monessa asiassa pidättyväinen. Ottaen huomioon, että olen viettänyt niin suuren osan elämästäni lavalla esiintyen. 14 vuotta pääsääntöistä tanssimista, ja siinä sivussa näyttelemistä, laulamista ja muuta esiintymistä. Ja en ole vieläkään oppinut ottaa kaiken irti asioista. Muistan, kun pienenä Ukrainassa harjoituksissa kaikki tytöt aina halusivat päästä eturiviin, kun tehtiin uutta koreografiaa ja minä pyrin aina olemaan siinä sivussa, jossain kaukaisessa nurkassa, ettei vaan kukaan huomioisi minua. Ja minulle aina sanottiin, että minussa on potentiaalia, en tanssi yhtään sen huonommin kuin kukaan muu ryhmässä, joskus jopa paljon paremmin. Ja se ei silti riittänyt minun itsetunnolle. Olin silti sitä mieltä, etten kuulu sinne, en ole tarpeeksi hyvä. Menin ihan paniikkiin, jos suurempi määrä ihmisiä katsoi minua. Mutta se tunne aina hävisi lavalla esiintymishetkellä. Se, että 500 tuntematonta ihmistä isossa salissa katsoo esiintymistäni ei haitannut. Kai se on helpompaa olla muutamansadan tuntemattoman edessä, joiden kasvoja et näe, kuin sitten muutaman tutun edessä. Koska en uskonut itseeni, se näkyi esiintymisessäni muille. Ja minulla oli aina se ristiriitainen tunne, että haluan esiintyä, haluan olla kaikkien edessä, haluan loistaa, mutta silti pelkään sitä niin paljon, etten uskalla vetää täysillä. Joten olin aina siinä jossain massan keskellä. Ja niin olen nykyäänkin.
Vietän liian suuren osan elämästäni miettien, mitä muut ajattelevat minusta ja se vaikuttaa kaikkeen tekemiseeni. Se näkyy minun pukeutumisessa, ihmiskontakteissa, esiintymisessä ja tässä blogissa. Suurin pelkoni on näyttää tyhmältä, joutua hassuun tilanteeseen, tietää, että joku ei pidä minusta ja tavoistani. Ja sitten tulee se teoreettisesti fiksu ajatus, että hei, ketään ei kiinnosta! Koska suurin osa ihmisistä ajattelee samalla lailla itsestään ja pelkää itse joutuvansa tyhmään tilanteeseen. Joten, let go! Mutta se on se teoria, on eri asia tehdä siitä käytäntöä.
Välillä kuitenkin tulee niitä hetkiä, kun tietää, että on vetänyt täysin. Ja ne on mahtavia, sen mä voin taata. Ne on sen arvoisia. Se tunne, kun ylittää itsensä, tekee jotain, mitä ei ole uskaltanut tehdä aiemmin on maaginen. Esimerkiksi ollessani näyttelykerhossa tanssiopistolla sain pääroolin näytelmässä. Olin jo tarpeeksi ihmeissään siitä, että sain sen, että joku uskoi minuun enemmän kuin minä itse itseeni. Roolini ei ollut minulle kovin haastava, sillä sain näytellä pimahtanutta bimboa. Easy as a cheesecake. Sen minä osaan parhaiten. Minun piti juoksennella lavalla yksin, pälpättää jotakin tyhmää monologia, sählää koko ajan ja näyttää ja koomiselta. Olin tyytyväinen. Mutta sitten, opettajalleni tuli mahtava ajatus mieleen. "Hei, tehdään niin, että ennen kuin esitys alkaa, väliajalla kun ihmiset on kahvilassa juomassa kahvia ja keskustelemassa rauhallisesti, sinä juokset koko kahvilan ja ihmisjoukon läpi ja huudat täyttä kurkkua jotain! Ja teet sen muutaman kerran." Siinä se oli, pahin pelkoni, joutua tyhmään tilanteeseen ja näyttää idiootilta. En tiedä ymmärsikö kukaan silloin, kuinka paljon rohkeutta se minulta vaatii siinä vaiheessa. Melkeinpä kyyneliä voin sanoa. Mutta mikäs siinä, se oli käsky. Joten, siinä mä juoksentelin muutaman kerran kahvilan halki ihan sekopään näköisenä ja huusin täyttä kurkkua. Kaikki muuten uskoivat, kukaan ei epäillyt sen olevan osa tulevaa esitystä, muutama ihminen kyselikin toisilta, että onko jotakin sattunut. Kunnes sitten jouduin tekemään sen uudestaan lavalla. Ihmisten ollessa pimeässä salissa (myös mun vanhemmat ja sukulaiset) odottaessa esitystä, meidän esitys alkoi sillä, että minä juoksin koko salin poikki lavalle kirkuen (ja kyllä siinä oli se 500 ellei enemmän ihmistä). Toisin sanoen, otin vastaan ohjeen, joka oli annettu, tungin ylpeyteni, pelkoni ja muut tunteet syvälle ja tein jotain mitä en ikinä tekisi. Ja arvatkaa mitä, kyllä se tuntui siistiltä sen jälkeen. Ei heti, jonkin ajan päästä, mutta silti se oli palkitsevaa.
Toinen loistohetkeni oli lukiossa, kun uskalsin viimein ja vihdoin laulaa ihmisten edessä. Minulla ei ole mikään mailman paras ääni, joten tämä ei ole niitä "avasin suuni ja pääsin Idolsiin" - tarinoita. Minulla on keskivertoääni ja pysyn nuoteissa mukana ja se kuulostaa ihan kivalta. Lopetin laulamisen ihmisten edessä joskus 5-6 vuotiaana arvioltaan. Eli siinä vaiheessa kuin semmoset piirteet kuin ujous ja häpeäminen alkavat ilmestyä, koska rupee tajuamaan enemmän asioita. Pienenä aina lauloin sukujuhlissa koko suvun edessä ja sitten en enää viitsinyt. Äiti yritti viedä minut vielä Ukrainassa laulukerhoon, joka oli samassa talossa kuin tanssikerhonikin, mutta ihan turhaan, sillä yksin laulaminen lavalla oli myös pahin painajaiseni. No, meni se 10-13 vuotta, kunnes lukiossa päätin osallistua lukiomme kuoron toimintaan. Ja...pidin siitä. Mutta kuoro on ihan eri asia, kuin yksin laulaminen, se nyt on kaikille selvää. Joten, jossain vaiheessa, en tiedä miksi ja mikä kärpänen minut puri, päätin osallistua kurssille, jossa piti laulaa yksin, toisten ryhmäläisten edessä. Kurssin lopussa piti laulaa vähän suuremman koulujoukon edessä yksin. Voi sitä jännityksen määrää...Kyllä, siinä vaiheessa, olin saamassa hermoromahduksen. Mutta hei, siitä selvittiin kunnialla, ja vieläpä jatkettiin koulun musikaalin karsintoihin. Musikaaliin päästyäni sainkin lauleskella melkein joka päivä ja siinä se pelko viihdoin ja viimein katosi lopullisesti, kun vedettiin joku kymmenen päivä- ja iltaesitystä. Siinä sain sitten tehdä kaikkea, mitä olin aikaisemmin oppinut lavalla: näytellä ilman pelkoa näyttää tyhmältä, laulaa avoimesti ja tanssia. Sain siitä muistoja koko loppuelämäkseni ja olenkin sitä mieltä, että se oli yksi parhaimpia päätöksiäni ikinä. Koska tälläisistä asioista oppii eniten ja saa parhaimmat kokemukset.
Nykyään, siis, pystyn unohtamaan pelkoni ja irrottelen täysillä. Lavalla. Mutta entäs oikeassa elämässä? Siinä on vielä pitkä matka edessä, sillä en vieläkään uskalla olla täysin oma itse vähän vähemmän tuttujen ihmisten edessä. Näytteleminen lavalla tai suunnitellussa tilanteessa on paljon helpompaa kuin näytteleminen oikeassa elämässä. Usein tulen ajatelleksi, että jos uskaltaisin olla oma itseni, en välittäisi kenenkään mielipiteestä ja antaisin vaan mennä, ties mitä hauskaa ja positiivista voisi tapahtua. Koska harmaa ei ole se väri, joka yleensä jää ihmisille heti päällimmäisenä mieleen (paitsi jos sen yhdistää erittäin tyylikkäästi jossakin asukokonaisuudessa). Minun elämäni haaste, siis, on oppia antamaan kaikkeni, paneutua asioihin, uskaltaa erottua, pitää hauskaa ja uskaltaa olla oma itseni.
Tämän kirjoituksen alkuvaiheessa suunnittelin, että tämä menisi vähän eri suuntaan, kun mihin se lopulta meni. Tuntuu myös siltä, että en ole sanonut läheskään kaikkea vielä. Voisin kirjoittaa vielä kolmikertaisesti tämän pituisen tekstin ajatuksistani, mutta en fyysisesti jaksa kirjoittaa kaikkea. Siirryn pitämään Step Up-elokuvien maratonia ja inspiroitumaan lahjakkaista ihmisistä popcorn ja suklaajätelövarojeni kanssa. Tässä tän päivän mielialapurkaus. =)
