THE change

Minä en värjää hiukseni. Enkä leikkaa. Siihen on muutamia syitä ja periatteita, joista yksi on yksinkertaisesti se, että tykkään hiusväristäni, hiusten pituudestani ja kiharoistani. Olen pysynyt luonnollisella linjalla 18 vuotta, jonka jälkeen värjäsin ne pari sävyä tummemmiksi. Se näytti suht hyviltä, ei paremmalta kuin oma väri, mutta ei pahalta. No, väri lähti jonkun ajan päästä pesuissa ja hiusten kasvaessa. Ja siitä lähtien kolmeen vuoteen en olekaan tehnyt hiuksilleni yhtikäs mitään. Paitsi kuukausi sitten.

Olen jo pidemmän aikaa pyöritellyt päässäni ajatusta hiusten vaalentamisesta. Miltä näyttäisin vaaleampana? Miten hiukseni reagoisivat muutokseen? (minulla on varmaan maailman herkimmät hiukset, jotka kostavat heti kaikki lämpökäsittelyt kaksihaaraisuudella, kuivumisella, tippumisella jne.). Kunnes lopulta uteliaisuus vei voiton epävarmuudelta ja marssin suoraan kampaajan tuoliin. Tän näköisenä tulin sieltä ulos. 

Totuushan on se, että olen aina salaa kuolannut vaaleiden hiusten perään ja unelmoinut omistavani Tähkäpää-tukan. Minusta oli erittäin epäreilua, että sekä äitini, että mummini ovat luonnostaan blondeja. Pienenä olin niinkin toivoton, että melkein "vaalensin" kutrini liimalla. Onneksi tajusin kysyä äidiltäni lupaa, enkä saanut aikaiseksi pahempaa vahinkoa. Myöhemmin halusin kokeilla hiusvaahton värjäysvoimaa, mutta sain kuulla ettei sekään auta.

Haluan korostaa vielä kerran, että minulle hiustyylin muutos on äärimmäisen iso asia, vaikka tekisinkin vain raidat. Annoin kampaajalle suht vapaat kädet ohjeena vain se, että haluan vaaleamman tukan ja esimerkkeinä muutama hiuskuva Pinterestistä. En tiennyt mitä ajatella nähdessäni lopputuloksen. Hämmästyin täysin nähdessäni itseäni NÄIN vaaleana. Ensimmäisinä minuutteina en osannut päättää pidänkö vai enkö. Kotimatkalla seurasi "mitä olen tehnyt kauneille hiuksilleni"-vaihe, jonka jälkeen kotona päästin muutaman kyynelen (lue: hysteerinen itku) hiusteni kunniaksi ja soitin nyyhkytyspuhelun kaverille, joka lohdutti sanomalla "kyllä sinä niihin totut, ja lyödäänkö vetoa, että tykästyt niihen loppujen lopuksi niin paljon, että värjäät lisää". 

Sopeutuminen muutokseen vei seuraavan viikon, jolloin hypähtelin ihmeissään jokaisesta peilikuvastani uuteen hiustyyliin tottumattomana. Ja sitten seurasi minulle tyypillinen reaktio. Sen jälkeen, kun olen kauhistellut, valittanut sekä säälinyt iseäni ja hiuksiani, rakastuin niihin. Aina sama. Riippumatta siitä, mikä uusi asia on kyseessä, minä torjun sen aluksi ja sitten päätän, että se on paras asia, mitä on keksitty. Pätee muotiin, tekniikkaan, hiustyyleihin, ja muihin innovaatioihin. That's just me. 

Muutoksesta on nyt yli kuukausi ja juuret on jo jonkin verran kasvaneet, joten kohta täytyy taas varata aika kampaajalle (vielä yksi syy, miksi en värjää hiuksiani, ne pitää ylläpitää sen jälkeen). Päätin, että haluan pitää vaaleat hiukset, ja tehdä ehkä enemmän raitoja, ehkä samansävyisiä, ehkä hiukan tummempia. Kaveri oli oikeassa =)

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

I never dye my hair. Ever. I also hate cutting them, because of my obsession for long beautiful hair. The reason for me not dyeing my hair is simply that I really like my own hair color and don't see why should I change it, if it fits me well. I have dyed my hair into dark brown once, when I was 18, but never since then. Until now. 

I have been thinking about changing myself into blonde for a while (like half a year :D), but have been fearing that too much. How would I look? Would it suit me? How would my hair react to change? Finally a month ago curiosity overcame fear. So I marched to a hairdresser the next day and came out looking like this. 

The truth is that I have always secretly craved for blonde hair and dreamed to look like Rapunzel. In my opinion it was very unfair that my mother as well as my grandmother have naturally blonde hair. When I was small, I was so desperate I almost "dyed" my hair with a bottle of glue. Fortunately, I realized to ask my mom for a permission, so there haven't been done any damage. Later I wanted to try the dyeing powers of my moms styling mousse, but I heard that does not help either. Dammit.

I want to emphasize once again that for me hair style change is extremely big thing. I didn't give my hairdresser any specific instructions, only that I want lighter hair and a few pics from Pinterest. I did not know what to think when I saw the final result. I was shocked when I saw HOW light my hair was. The first few minutes I could not decide whether I liked it or not. Then on my way home I had the "what have I done to my hair"- kind of phase. After that at home I let a few tears out (read: hysterical crying) in honor of my hair, and had called a friend who comforted me by saying "you get used to them, I bet you will even fall in love with them after a while". And I did =D Typical me. After a week  of  being surprised every time I saw myself in a mirror. Now I'm perfectly satisfied and want to do more blonde highlights next time I go to a hairdresser =)

 

Outfit:

Coat - Bik Bok (here ), Hat - H&M, Shoes - H&M, Dress - H&M (here), Bag - NafNaf, Fur collar - H&M (similar here)

Midnight feelings

Kello lähestyy puoliyötä.  Pyörin sängyssä ajatusten ympäröimänä miettien elämän tärkeitä kysymyksiä. Olen ollut viime aikoina vähän alakuuloinen, en tosin ala syyttämään enää syys-/talvi-/mikäliemasennusta. Olen antanut ikävien ajatusten vallata mieleni, ja ne eivät sieltä helposti katoa, kun ne kerran päästää sisään. 

Olen aina pysynyt sillä linjalla, että se, joka ei tiedä, nukkuu paremmin. Tai no, se tuli/tulee iän ja elämänkokemuksen lisääntymisen myötä. Joskus valitsen tietoisesti epätietoisuuden ja sillä tavalla pakenen todellisuutta sisäiseen hattaramaailmaani. Siellä ei ole sotia, sairauksia, kuolemia tai muuta ikävää. Pystyn, siis, ihan hyvin elämään ilman, että seuraan kaikkia maailman tapahtumia medioista. Vältän myös parhaani mukaan kaikki kauhu-/tappo-/väkivalta-/liian psyykkiset elokuvat. En edes sen takia, että minua pelottaisi zombit tai vamppyyrit ( tai keitä niissä leffoissa nyt yleensä on)vaan koska se pistää erittäin surulliseksi. En saa yhtään mitään irti sellaisesta elokuvasta, sen sijaan vajoan syvälle masentavien ajatusten maailmaan. 

Toki, siinä on se huono puoli, että on pihalla kaikesta menellään olevasta ja joutuu joskus jopa tyhmiin tilanteisiin/keskusteluihin, jolloin joku saattaa kysyä "minkä kiven alla olet elänyt?". Tiedustan täysin, että tämä ei ole se oikea tapa, pakenemalla ei pitkälle pääse,  ja joskus täytyy kohdata todellisuus. 

No, viime aikoina olen ruvennut kiinnittänään tietoisesti enemmän huomiota ympärillä olevaan maailmaan ja päädyin kasvokkain pelkojeni kanssa. Tulee mieleen se, mitä usein kuulee lapsena suurimmaksi osaksi aikuisten suusta "maailma on epäreilu, eikä kukaan väittänytkään että on helppoa". En puhu nyt omasta elämästäni tällä hetkellä, vaan ylipäätään siitä tunteesta, kun käsittää todellisuuden kaikesta, mitä maailmalla tapahtuu ja alkaa miettiä sitä liian syvällisesti.

Pelko, siitähän se kaikki tulee. Olen nyt ensimmäisen kerran saanut kokea omalla kohdallani sen, että pelko on sellainen tunne, että jos sen päästää sisään, se ei sieltä lähde ihan noin vaan. Ja sen kanssa pitää taistella. 

Mekein tunti sitte pyöriessäni sängyssä ja yrittäessäni nukahtaa päätin avata Bloglovinin ja lukea muutaman blogikirjoituksen, saadakseen hölmöt ajatukset sivuun. Toisten blogien lukeminen antaa minulle paljon. Paitsi, että saan inspiraatiota, ideoita, vinkkejä ja tietoa, saan hyvää oloa, katsomalla toisten ihmisten onnistumisia, menestystä, matkustelua jne. Se saa minut haaveilemaan, ja haaveet ovat alkua tavoitteille ja kehitykselle. On niin montaa kiinnostavaa ihmistä, jotka innostavat joka päivä toisia omilla teoillaan, kiitos niille siitä:) 

Tänään huomiotani kiinnitti Viva Luxury - Annabellen kirjoituksen otsikko "Life is a beautiful ride".  Ja siinä se kolahti. Ikään kuin heräsin horroksesta, johon olen vaipunut viime aikoina. Yhtäkkiä rupesin ihmettelemään, miten ihmeessä sain itseäni noin negatiiviseksi, pelokkaaksi ja vainoharhaiseksi?? En ole ikinä ollut taipuvainen mihinkään tälläiseen negatiivisuuteen. Olen tottakai joskus surullinen, ja joskus pelkään, ja joskus mietin asioita vähän syvemmin, mutta ei tällä tasolla, en ole ikinä antanut ikävien ajatusten päästää niin pitkälle, että ne alkaisivat todella häiritsemään. Mutta kai se oli pakko murtaa jonkinlainen sisäinen seinä, päästää pelot vallalleen, jotta pystyisi sitten taas hengittämään ja nauttimaan elämästä:) Muistin taas sen, että tosiaan, Life is Beautiful ja elämästä pitää nauttia. Ymmärsin myös sen, että negatiivisuus vetää enemmän negatiivisuutta puoleensa, ja tämän noidankehän pystyy katkaisemaan vaan positiivisuudella, eli muuttamalla ajattelutapaansa ja suhtautumisensa elämään. Niin kliseeltä kuin tämä kuulostaakin, se on yksinkertaisesti näin:) Joten seuraavan kerran kun minulla (tai sinulla) iskee tämäntapainen ahdistus, pyyhkäisen sen pois ajattelemalla kaikkea hyvää, mitä minulle on suotu, mitä olen saavuttanut ja mitä hyvää tulee olemaan vielä:) Hyvää viikonloppua kaikille! :))